Olen töpännut työelämässä tuhansia ja taas tuhansia kertoja. Mutta yksi epäonnistuminen on yli muiden.

Nyt vettä on virrannut riittävästi Gangesissa, jotta uskallan kertoa tarinani.

Työskentelin nuorena miehenä Helsingin Sanomissa infograafikkona. Eräänä kauniina päivänä sunnuntaitoimituksesta pyydettiin käymään…

Minulta kysyttiin: ”Osaatko tehdä kuvituksia?”

Minun olisi pitänyt vastata: ”En tiedä, en ole koskaan kokeillut.”
Ajan säästämiseksi lyhensin vastaukseni muotoon: ”Kyllä”.

Usko rajattomiin kykyihini oli perusteltua. En osannut tehdä infografiikkaakaan, mutta silti jokainen työni julkaistiin. Sain tehdä jopa koko sivun infopläjäyksiä kansan kahvipöytiin. Pyörin aikuisten sarjassa, vaikka olin ymmärrykseltäni E-juniori. Luulin löytäneeni aikuisten systeemistä kokoiseni porsaanreiän.

Tehtäväni oli kuvittaa työnkiertoa. Jutusta tulisi sunnuntaisivun avaus. Sain aikaa yhden vuorokauden. No problem.

Kävin ostamassa piirrustusvälineitä ja suunnistin kotiin teroittamaan ajatusta. Myöhään illalla tyttöystäväni saapui käymään. Hän kertoi totuuden. Olin lahjaton. Onnekseni hänellä oli enemmän lahjoja. Hän luonnosteli oman näkemyksensä hetkessä paperinnurkkaan. Jatkoin itkunsekaista piirtämistä läpi yön. Aamun sarastaessa minulla ei ollut mitään. Lopulta tuhersin tyttöystäväni ajatuksen omakseni ja marssin toimitukseen.

Ad ja toimussihteeri tuijottivat tekelettäni syvässä hiljaisuudessa. Kiittivät. Poistuin paikalta.

Pääsin ratikkapysäkille asti, kun Mobirani soi. ”Jutun näkökulma hieman muuttui. Käytämmekin valokuvaa avauksessa.”

Seisoin hiljaa ihmisvilinässä.

Mainokset